HEIKKO MEDIAPRESENTAATIO VAIKUTTAA FANIKULTTUURIIN JA LASTEN ITSE-
TUNTOON
19.4.2017 Maura Minerva
Jos on lainkaan seurannut viimeisen kahden vuoden aikana uusiin elokuviin liittyvää keskustelua esimerkiksi netissä, on tuskin voinut välttyä vihaisilta kommenteilta siitä, kuinka klassikkoelokuvia tai elokuvasarjoja pilataan laittamalla päärooleihin naisia. Pari vuotta sitten nettimaailmassa meuhkattiin Star Wars: The Force Awakens –elokuvasta ja siitä, kuinka Star Wars –franchise sai ensimmäisen naispääroolinsa. Naissankarin Reyn karakterisointi oli kritisoijien mielestä epäuskottava ja hahmo liian taitava ja täydellinen huolimatta siitä, että Reyn karakterisointi ei juuri poikkea Luke Skywalkerin karakterisoinnista. Toisin sanoen, katsojat ovat valmiita hyväksymään Luke Skywalkerin täydellisyyden ja samastumaan häneen, mutta samat piirteet Reyn kohdalla ovat epäuskottavia ja tekevät hahmosta huonon. Samanlaista debattia käytiin vielä tänä talvena, kun Rogue One: A Star Wars Story -elokuvan päähenkilö oli myös nainen.
Muun muassa juuri Star Wars –elokuvien ympärille rakentunut fanikulttuuri pitää sisällään valitettavan paljon syrjintää ja rasismia. Lukuisat fanit nostavat omissa kirjoituksissaan esille muun muassa ei-valkoisista hahmoista käytettyjä rasistisia ilmaisuja, ei-valkoisten fanien uupumista ja itsetunnon heikkenemistä faniyhteisössä, sekä valkoisten fanien yrityksiä nostaa moraalisesti epäilyttävien valkoisten hahmojen toimintaa jalustalle yrittämällä samalla keksiä mustan päähahmon toiminnalle moraalisesti epäilyttäviä piirteitä.
Katsoessamme elokuvia tai televisiosarjoja olemme usein hyvin samankaltaisessa tilanteessa, kuin kohdatessamme uusia ihmisiä ja käänteitä todellisessa elämässä. Suhtaudumme fiktiivisiin hahmoihin osin niin kuin he olisivat oikeita ihmisiä. Tulkitsemme heidän ilmeitään ja eleitään, heidän tekojaan ja sanomisiaan.Tuomitsemme tai hyväksymme heidän tekonsa, ja osaamme suhteuttaa ne vallitseviin tilanteisiin. Toisaalta kuitenkin tunnistamme myös fiktiivisten hahmojen keinotekoisuuden ja heidän statuksensa fiktiivisen tarinan sisällä. Ajattelemme heitä niin ihmisinä tilanteissa, kuin kirjoitettuina hahmoina valmiiksi määritellyssä draamassa, osana draaman kaarta. Näin siis sovellamme hahmoihin samaan aikaan ymmärrystämme todellisesta maailmasta, kuin myös ymmärrystämme elokuvasta ja siitä, miten elokuvadraama toimii.
Hahmoihin, joiden luonteen ja toiminnan koemme hyväksyttäväksi, olemme valmiita samastumaan. Ikään kuin liittoudumme näiden hahmojen kanssa, kannustamme heitä, tunnemme erilaisia tunteita yhdessä heidän kanssaan ja joskus jopa saatamme kuvitella, mitä itse tekisimme hahmon kohtaamissa tilanteissa.
Koska pyrimme rakentamaan arvioitamme hahmoista niin heidän ulkonäkönsä kuin heidän toimintansakin perusteella, on ensisijaisen tärkeää tunnistaa jo olemassa olevat ennakkokäsityksemme – tai ennakkoluulomme. Mitä me tulkitsemme hahmon edustavan esimerkiksi pelkän ulkonäkönsä perusteella? Nämä käsitykset voivat olla aiempien elokuvakokemusten muokkaamia; hahmo voi näyttää vaikkapa “klassiselta pahikselta”. Toisaalta ennakkokäsityksemme voivat olla myös todelliseen elämään pohjaavia. Vertaamme esimerkiksi hahmon pukeutumista tuntemiimme vaatetrendeihin, ja tunnistamme esimerkiksi erilaisten nuoriso- tai alakulttuurien tyylit. Nämä olemassa olevat ennakkoluulot ja -käsitykset vaikuttavat monesti myös siihen, missä määrin yleisö on valmis samastumaan hahmojen kanssa.
Syy vihamieliseen suhtautumiseen on siis yksinkertainen; valitettavan monet liittävät esimerkiksi mustiin ihmisiin tai naisiin ylipäänsä niin paljon negatiivisia stereotypioita tai negatiivisina koettuja ominaisuuksia, että tällaisia stereotypioita omaavat katsojat eivät yksinkertaisesti ole halukkaita näkemään näitä hahmoja positiivisessa valossa, saati samastumaan heihin. Tämä tapahtuu, vaikka hahmojen juonikuviot ja heidän kokemansa tilanteet olisivat jopa yleisiä tai vähintäänkin valtavirtaelokuvakerronnan konventioissa tunnistettavissa sankarihahmon kokemuksiksi, ja heidän toimintansa yleisten tapojen, tottumusten tai moraalikäsityksen kannalta täysin oikein ja hyväksyttyä.
Tutkimukset osoittavat, että television katselulla on positiivinen vaikutus valkoisten poikien itsetuntoon, mutta negatiivinen vaikutus sekä valkoisten että mustien tyttöjen, ja mustien poikien itsetuntoon. Kun valtaosa televisio-ohjelmien sankarihahmoista on valkoisia miehiä tai poikia, pystyvät valkoiset pojat tekemään positiivisia päätelmiä itsestään ja muista kaltaisistaan. Valkoiset tytöt tai ei-valkoiset lapset ylipäätään eivät saa mediasta samanlaisia positiivisia viestejä. Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, millaisia samastuttavaksi tarkoitetut hahmot mediassa ovat. Toki kaikki voivat kokea tunteita yhdessä sellaisenkin hahmon kanssa, joka ei ole heidän kaltaisensa, mutta kuten todettua, elokuvalla ja sen hahmoilla on oma vaikutuksensa myös siihen, miten tulkitsemme todellista maailmaa.
Jos joutuu jatkuvasti samastumaan hahmoihin, jotka eivät ole lainkaan itsen kaltaisia, alkaa väistämättä pohtia, miksei itsen kaltaisia hahmoja yksinkertaisesti ole esillä. Yhtä lailla jatkuva tiettyjen ryhmien negatiivinen tai vähintäänkin heikko representaatio viestii muille, valtaa pitäville ja positiivista representaatiota saaville, että nämä tietyt ryhmät ovat muita huonompia. Jos lapsesta asti näkee vain tietynlaisia hahmoja pääosissa ja kaikkia muita vähäpätöisissä sivurooleissa tai pahiksina, on negatiivisten stereotypioiden kierre valmis.
Elokuvahahmojen tulkinta ja heihin samastuminen on yhtäältä varsin perustavaa laatua oleva ja tavanomainen ilmiö, joka tapahtuu katsojalle lähestulkoon automaattisesti, kun hän tulkitsee elokuvan hahmoja ja heidän tarinaansa. Samaan aikaan samastuminen erilaisiin hahmoihin erilaisissa elokuvissa, televisiosarjoissa tai muissa teoksissa kuitenkin rakentaa jatkuvasti myös monipolvisempaa representaation kenttää, jossa kyse ei enää ole yksittäisestä katsojasta ja yksittäisestä samastumiskokemuksesta, vaan paljon laajemmasta ilmiöstä, jossa elokuvahahmot rakentavat representaation maailmaa.
On täysin perusteltua sanoa, että kuka tahansa voi samastua lähestulkoon mihin tahansa hahmoon. Ymmärrys elokuvaa hallitsevista teemoista sekä empatiakyky riittävät tuntemaan hahmojen puolesta ja heidän kanssaan. On kuitenkin otettava huomioon, ettei yksikään elokuva ole olemassa jonkinlaisessa tyhjiössä, ja että aiemmat elokuvakokemukset ja todellisen elämän kokemukset vaikuttavat erilaisten hahmojen tulkintaan. Tästä syystä siis on tärkeää pitää mielessä, että se, että lähestulkoon keneen tahansa voi samastua, ei tarkoita sitä, etteikö samankaltaisuudella ja representaatiolla olisi samastumiskokemuksen kannalta merkitystä. On aivan erilainen kokemus samastua tunnetasolla hahmoon, joka on aivan erilainen kuin itse on, kuin samastua hahmoon, joka on samanlainen kuin itse, ja johon pystyy helposti heijastelemaan myös omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Tämän lisäksi on syytä pohtia sitä, että se, että itsen kaltaisten ihmisten kokemus esitetään mediassa jonkinlaisena universaalina kokemuksena, ei tarkoita sitä, että se todella olisi universaali kokemus kenenkään muun näkökulmasta.
Teksti on tiivistelmä elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineeseen tehdystä esseesuorituksesta.
Maura Minerva
Teatteritieteen sekä elokuva- ja televisiotutkimuksen opiskelija Helsingin yliopistossa
Mediakasvatusseuran harjoittelija keväällä 2017
Jos on lainkaan seurannut viimeisen kahden vuoden aikana uusiin elokuviin liittyvää keskustelua esimerkiksi netissä, on tuskin voinut välttyä vihaisilta kommenteilta siitä, kuinka klassikkoelokuvia tai elokuvasarjoja pilataan laittamalla päärooleihin naisia. Pari vuotta sitten nettimaailmassa meuhkattiin Star Wars: The Force Awakens –elokuvasta ja siitä, kuinka Star Wars –franchise sai ensimmäisen naispääroolinsa. Naissankarin Reyn karakterisointi oli kritisoijien mielestä epäuskottava ja hahmo liian taitava ja täydellinen huolimatta siitä, että Reyn karakterisointi ei juuri poikkea Luke Skywalkerin karakterisoinnista. Toisin sanoen, katsojat ovat valmiita hyväksymään Luke Skywalkerin täydellisyyden ja samastumaan häneen, mutta samat piirteet Reyn kohdalla ovat epäuskottavia ja tekevät hahmosta huonon. Samanlaista debattia käytiin vielä tänä talvena, kun Rogue One: A Star Wars Story -elokuvan päähenkilö oli myös nainen.
Muun muassa juuri Star Wars –elokuvien ympärille rakentunut fanikulttuuri pitää sisällään valitettavan paljon syrjintää ja rasismia. Lukuisat fanit nostavat omissa kirjoituksissaan esille muun muassa ei-valkoisista hahmoista käytettyjä rasistisia ilmaisuja, ei-valkoisten fanien uupumista ja itsetunnon heikkenemistä faniyhteisössä, sekä valkoisten fanien yrityksiä nostaa moraalisesti epäilyttävien valkoisten hahmojen toimintaa jalustalle yrittämällä samalla keksiä mustan päähahmon toiminnalle moraalisesti epäilyttäviä piirteitä.
Katsoessamme elokuvia tai televisiosarjoja olemme usein hyvin samankaltaisessa tilanteessa, kuin kohdatessamme uusia ihmisiä ja käänteitä todellisessa elämässä. Suhtaudumme fiktiivisiin hahmoihin osin niin kuin he olisivat oikeita ihmisiä. Tulkitsemme heidän ilmeitään ja eleitään, heidän tekojaan ja sanomisiaan.Tuomitsemme tai hyväksymme heidän tekonsa, ja osaamme suhteuttaa ne vallitseviin tilanteisiin. Toisaalta kuitenkin tunnistamme myös fiktiivisten hahmojen keinotekoisuuden ja heidän statuksensa fiktiivisen tarinan sisällä. Ajattelemme heitä niin ihmisinä tilanteissa, kuin kirjoitettuina hahmoina valmiiksi määritellyssä draamassa, osana draaman kaarta. Näin siis sovellamme hahmoihin samaan aikaan ymmärrystämme todellisesta maailmasta, kuin myös ymmärrystämme elokuvasta ja siitä, miten elokuvadraama toimii.
Hahmoihin, joiden luonteen ja toiminnan koemme hyväksyttäväksi, olemme valmiita samastumaan. Ikään kuin liittoudumme näiden hahmojen kanssa, kannustamme heitä, tunnemme erilaisia tunteita yhdessä heidän kanssaan ja joskus jopa saatamme kuvitella, mitä itse tekisimme hahmon kohtaamissa tilanteissa.
Koska pyrimme rakentamaan arvioitamme hahmoista niin heidän ulkonäkönsä kuin heidän toimintansakin perusteella, on ensisijaisen tärkeää tunnistaa jo olemassa olevat ennakkokäsityksemme – tai ennakkoluulomme. Mitä me tulkitsemme hahmon edustavan esimerkiksi pelkän ulkonäkönsä perusteella? Nämä käsitykset voivat olla aiempien elokuvakokemusten muokkaamia; hahmo voi näyttää vaikkapa “klassiselta pahikselta”. Toisaalta ennakkokäsityksemme voivat olla myös todelliseen elämään pohjaavia. Vertaamme esimerkiksi hahmon pukeutumista tuntemiimme vaatetrendeihin, ja tunnistamme esimerkiksi erilaisten nuoriso- tai alakulttuurien tyylit. Nämä olemassa olevat ennakkoluulot ja -käsitykset vaikuttavat monesti myös siihen, missä määrin yleisö on valmis samastumaan hahmojen kanssa.
Syy vihamieliseen suhtautumiseen on siis yksinkertainen; valitettavan monet liittävät esimerkiksi mustiin ihmisiin tai naisiin ylipäänsä niin paljon negatiivisia stereotypioita tai negatiivisina koettuja ominaisuuksia, että tällaisia stereotypioita omaavat katsojat eivät yksinkertaisesti ole halukkaita näkemään näitä hahmoja positiivisessa valossa, saati samastumaan heihin. Tämä tapahtuu, vaikka hahmojen juonikuviot ja heidän kokemansa tilanteet olisivat jopa yleisiä tai vähintäänkin valtavirtaelokuvakerronnan konventioissa tunnistettavissa sankarihahmon kokemuksiksi, ja heidän toimintansa yleisten tapojen, tottumusten tai moraalikäsityksen kannalta täysin oikein ja hyväksyttyä.
Tutkimukset osoittavat, että television katselulla on positiivinen vaikutus valkoisten poikien itsetuntoon, mutta negatiivinen vaikutus sekä valkoisten että mustien tyttöjen, ja mustien poikien itsetuntoon. Kun valtaosa televisio-ohjelmien sankarihahmoista on valkoisia miehiä tai poikia, pystyvät valkoiset pojat tekemään positiivisia päätelmiä itsestään ja muista kaltaisistaan. Valkoiset tytöt tai ei-valkoiset lapset ylipäätään eivät saa mediasta samanlaisia positiivisia viestejä. Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, millaisia samastuttavaksi tarkoitetut hahmot mediassa ovat. Toki kaikki voivat kokea tunteita yhdessä sellaisenkin hahmon kanssa, joka ei ole heidän kaltaisensa, mutta kuten todettua, elokuvalla ja sen hahmoilla on oma vaikutuksensa myös siihen, miten tulkitsemme todellista maailmaa.
Jos joutuu jatkuvasti samastumaan hahmoihin, jotka eivät ole lainkaan itsen kaltaisia, alkaa väistämättä pohtia, miksei itsen kaltaisia hahmoja yksinkertaisesti ole esillä. Yhtä lailla jatkuva tiettyjen ryhmien negatiivinen tai vähintäänkin heikko representaatio viestii muille, valtaa pitäville ja positiivista representaatiota saaville, että nämä tietyt ryhmät ovat muita huonompia. Jos lapsesta asti näkee vain tietynlaisia hahmoja pääosissa ja kaikkia muita vähäpätöisissä sivurooleissa tai pahiksina, on negatiivisten stereotypioiden kierre valmis.
Elokuvahahmojen tulkinta ja heihin samastuminen on yhtäältä varsin perustavaa laatua oleva ja tavanomainen ilmiö, joka tapahtuu katsojalle lähestulkoon automaattisesti, kun hän tulkitsee elokuvan hahmoja ja heidän tarinaansa. Samaan aikaan samastuminen erilaisiin hahmoihin erilaisissa elokuvissa, televisiosarjoissa tai muissa teoksissa kuitenkin rakentaa jatkuvasti myös monipolvisempaa representaation kenttää, jossa kyse ei enää ole yksittäisestä katsojasta ja yksittäisestä samastumiskokemuksesta, vaan paljon laajemmasta ilmiöstä, jossa elokuvahahmot rakentavat representaation maailmaa.
On täysin perusteltua sanoa, että kuka tahansa voi samastua lähestulkoon mihin tahansa hahmoon. Ymmärrys elokuvaa hallitsevista teemoista sekä empatiakyky riittävät tuntemaan hahmojen puolesta ja heidän kanssaan. On kuitenkin otettava huomioon, ettei yksikään elokuva ole olemassa jonkinlaisessa tyhjiössä, ja että aiemmat elokuvakokemukset ja todellisen elämän kokemukset vaikuttavat erilaisten hahmojen tulkintaan. Tästä syystä siis on tärkeää pitää mielessä, että se, että lähestulkoon keneen tahansa voi samastua, ei tarkoita sitä, etteikö samankaltaisuudella ja representaatiolla olisi samastumiskokemuksen kannalta merkitystä. On aivan erilainen kokemus samastua tunnetasolla hahmoon, joka on aivan erilainen kuin itse on, kuin samastua hahmoon, joka on samanlainen kuin itse, ja johon pystyy helposti heijastelemaan myös omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Tämän lisäksi on syytä pohtia sitä, että se, että itsen kaltaisten ihmisten kokemus esitetään mediassa jonkinlaisena universaalina kokemuksena, ei tarkoita sitä, että se todella olisi universaali kokemus kenenkään muun näkökulmasta.
Teksti on tiivistelmä elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineeseen tehdystä esseesuorituksesta.
Maura Minerva
Teatteritieteen sekä elokuva- ja televisiotutkimuksen opiskelija Helsingin yliopistossa
Mediakasvatusseuran harjoittelija keväällä 2017